Eilen jäin telkkarin ääreen jumiin joskus puolenyön kieppeillä, kun ei enää kemian laskut luistaneet. Töllöstä tuli 112-sarja, jossa eilen näytettiin paljon ensihoitajien työtä. Yksi tapaus oli sellainen, jossa potilas oli elottomana kotonaan ensihoidon saatuessa ja henkilöä elvytettiin puolisen tuntia vaikka tulosta.
Sarjan katsominen aiheutti minulle selvästi ahdistusta ja elvytyksen näkeminen erityisesti. Olisi mielenkiintoista kuulla miten te jo lääkiksessä opiskelevat suhtauduttu kuolemaan ja vaikeisiin hoitopäätöksiin. Tämä aihealue on ymmärtääkseni hyvin tuttu ja tunteita nostattava monelle. Kuoleman kohtaaminen kun ei ole "tavalliselle pulliaiselle" arkipäivää.
Voiko tulla hyväksi lääkäriksi, jos kuoleman kohtaaminen ahdistaa?
Sarjan katsominen aiheutti minulle selvästi ahdistusta ja elvytyksen näkeminen erityisesti. Olisi mielenkiintoista kuulla miten te jo lääkiksessä opiskelevat suhtauduttu kuolemaan ja vaikeisiin hoitopäätöksiin. Tämä aihealue on ymmärtääkseni hyvin tuttu ja tunteita nostattava monelle. Kuoleman kohtaaminen kun ei ole "tavalliselle pulliaiselle" arkipäivää.
Voiko tulla hyväksi lääkäriksi, jos kuoleman kohtaaminen ahdistaa?
En ole vielä lääkiksessä, mutta päivystän ensivasteessa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ensivaste). Potilaan ja omaisten kohtaaminen on aina vaikea paikka, varsinkin, jos edessä on menehtyminen. Ei terveydenhuoltoalan ihminen ole mikään kone, myös kokeneita lääkäreitä (pitää!) koskettaa eri potilastilanteet. Ensielvyttäjille ja muille pidetäänkin usein defusingia eli purkukeskustelua ns. ekojen kertojen jälkeen. :-) Suosittelen katsomaan YLEn elävästä arkistosta dokkarin nimeltään Silminnäkijä: Medihelin dramaattisia pelastusoperaatioita. Siinä kokeneet ensihoitolääkärit kertovat tuntemuksistaan.
VastaaPoistaKiitos Mikko kommentista ja dokumentti-vinkistä! Tsemppiä lukemisiin!
VastaaPoista